Etelä-Pohjanmaan kupla on sinivihreä (Ilkan kolumni 10.7.2019)

Helsingin Kallion punavihreä kupla on tunnettu tapaus, mutta me eteläpohjalaiset elämme itse asiassa yhtä selvässä kuplassa. Väri ja etumerkki vain ovat toiset.
Etelä-Pohjanmaa ja Kallio ovat ääripäitä monessa asiassa. Konservatiivisuus – vapaamielisyys, kantasuomalaiset – maahanmuuttajat, kirkollisuus – uskonnottomuus, lihan kulutus – soijamaidon suosio.
Sinivihreässä kuplassa huristellaan autolla pitkin lakeutta, punavirheässä kolistellaan raitiovaunulla Karhupuistoon. Kummassakin vannotaan vapauden nimiin, mutta aika lailla erilaisen vapauden.
Etelä-Pohjanmaan ja Kallio ovat ehkä Suomen vahvimmat kuplat, kuvitellun tai todellisen identiteetin kotiseudut.
Ne sattuvat olemaan myös elämäni tärkeimmät paikat. Etelä-Pohjanmaalla synnyin ja asun edelleen. Kallioon kiinnyin opiskeluaikana ja mökkeilen siellä yhä säännöllisesti.
Että ymmärtäisin paremmin näitä erilaisia kotiseutujani, otin vertailuun niiden pyhät kirjat, Antti Tuurin Pohjanmaan ja Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin.
Molemmissa kirjoissa (ja niihin perustuvissa elokuvissa) ryypiskelevä miesporukka toikkaroi maisemassa heinäkuisena hellepäivänä. Tarinat alkavat aamutuimaan ja huipentuvat illan ukkossateeseen. Kummassakin löytyy ruumis ja aiheutetaan ruumiinvamma. Työtä ei tehdä, naiset ovat sivurooleissa ja poliisi astuu esiin kriisitilanteissa.
Kun nämä monet yhtäläisyydet supistetaan pois, tulevat näkyviin kuplien erot.
Ero on elämisen asenteessa. Pohjanmaan sankarit uhmaavat kohtaloa ja yrittävät ottaa elämän omiin käsiinsä. Pussikaljaromaanin kaverukset ajautuvat pikku kiipelistä toiseen.
Tässä asiassa pohjalaisen on helppo valita puolensa.
Molemmissa kirjoissa elämisen ehtoja mitataan jatkuvalla jutustelulla ja herjan heitolla.
Yllättäen Pohjanmaan kiusoittelevaan naljailuun onkin vaikeampi palata Pussikaljaromaanin inhimillisen ähinän jälkeen.
Uho alkaakin tuntua katteettomalta.
Hakalan veljekset toistavat menneen maailman käyttäytymismalleja, eivätkä osaa oikein toimia nykyajassa. Pussikaljaromaanin veikkoset eivät hekään hallitse elämäänsä, mutta eivät myöskään odota siltä liikoja.
Tuurin tragikoomiset sankarit ovat surullisen hahmon ritareita, jotka kuvittelevat toimivansa oikean asian puolesta. Rimmisen hahmot olisivat traagisia ajautujia, elleivät olisi niin koomisia elämän pienten ilojen tavoittelussaan.
Pohjanmaassa edetään kohti tappiota ja päädytään katastrofin jälkeen uuden arvioinnin tarpeeseen. Pussikaljaromaanissa suunta on alaspäin, mutta katuojasta noustaan huomaamaan, että Helsinki on kaunis ja kaverit eivät jätä.
Etelä-Pohjanmaa ja Kallio ovat myös näiden kahden romaanin perusteella valovuosien päässä toisistaan. Mutta jokin on niissä yhteistä: ylpeys erityisestä kotiseudusta.
Mahtavia paikkoja molemmat!