Uuspohjalainen halaa päin näköä (Ilkan kolumni 4.9.2019)


Kun Lakeuden kutsun Erkki Hakala palasi Amerikasta EU-Pohjanmaalle, hän huomasi jonkin muuttuneen. Taina-vaimo tuli ja halasi.

Taina kertoi Kauhavan kaupunginvaltuuston päättäneen, että lähiomaisia saa EU-aikana halata ja suudella poskelle myös Pohjanmaalla.

Tällä tiellä ollaan.

Pohjalaisuutta hallitsee mielikuva uhoavista miehistä, mutta se kuva on vanha ja väärä. Edes uuspohjalaisuuden mallimiehet Lauri Tähkä ja Duudsonit eivät enää uhoa, vaan ovat avoimen tunteellisia.

Sitä paitsi ne ovat naiset, jotka määrittelevät nykypäivän pohjalaisuuden.

Havahduimme tähän, kun kokosimme Pohojalaasuuren käsikirjaa Eija ja Jukka Kuusiston kanssa. Pohjalaisnaiset ovat miehiä näkyvämpiä toimijoita 2000-luvun politiikassa ja kirjallisuudessa, ja tasavahvoja tekijöitä esimerkiksi mediassa, urheilussa ja kuvataiteessa. Kaksi tasavallan ensimmäistä naispääministeriä, edellinen puhemies, Lapuan Virkiän naiset, painija Petra, kuvataiteilija Soile, ja niin edelleen.

Antti Tuuri näki muutoksen tulevan. Tuurin Pohjanmaa-sarjasta väitellyt Markku Kulmala toteaa miesten kulkevan omilla retkillään, mutta naisten vetävän heitä takaisin kuin näkymättömillä langoilla nykien. Auto on miesten turvapaikka, kun naiset hallitsevat taloa. Miehet paukuttelevat menopeliensä ovia, mutta joutuvat nöyrtymään astuessaan kynnyksen yli naisten valtakuntaan.

Ja sitten tulee Taina ja halaa päin näköä. Järkyttävää.

Seinäjoen torin yrittäjä-Jussistakin on tehty hyvinpitelyn mallinukke.

He ovat nimenomaan kirjailijat, jotka sanovat viimeisen sanan. Sata vuotta tuo sana kuului yksin miehille. Äänessä olivat Sakari, Santeri, Samuli, Artturi, Ilmari, Jaakkoo ja Antti.

Vasta 1970-luvulla alkoi seasta kuulua yhden Orvokin ääni. Sitten tulivat Mirja, Sisko ja Eira, joiden äänet kantavat yhä. Ja nyt naiset ovat ottaneet sananvallan kokonaan, uusina tekijöinä Taina, Anneli, Leea, Henna Helmi, Satu ja Paula.

Pohjalaisuuden uusinta kuvaa puitiin viime torstaina Apila-kirjaston pohjalaisessa lukupiirissä. Käsittelyssä oli Satu Vasantolan romaani En palaa takaisin koskaan, luulen.

Kirjasta löytyi kyllä yhteistä Tuurin romaanien kanssa: väkivallan periytyminen, vahvat ja viisaat naiset, ittelliset yrittäjät. Mutta samalla kirja tarjosi uuden sukupolven, toisen sukupuolen, helsinkiläisen ja maahanmuuttajan kuvan pohjalaisuudesta. Se kuva ei ollut aina mukavaa katsottavaa, mutta katsottava oli.

Toivottavasti unohtuu, sanottiin Kauhavalla kesällä 1982, kun Tuurin Pohjanmaa oli ilmestynyt.

Eipä ole unohtunut, päinvastoin.

Satu Vasantolan esikoisromaanista voi tarkistaa, miltä me näytämme nykyään. Kirja ei ole aivan helposti sulava, mutta antaa paljon ajattelemisen aihetta.

Naiset ovat astuneet miesten tontille, keskelle lakiaa.

Tags:

Etsi tunnisteilla
Arkisto