Askel kohti laajaa Etelä-Pohjanmaata (Ilkan kolumni 2.10.2019)


Ilkan ja Pohjalaisen fuusio päättää maakuntalehtien puolen vuosisadan mittaisen valta-asetelman näillä lakeuksilla.

Se saattaa ennakoida myös pohjalaisten maakuntien loppua sellaisia kuin olemme tunteneet ne viimeisen neljännesvuosisadan ajan.

Asetelma onkin outo. Kaventuvan rantakaistaleen Pohjanmaa-nimelle on yhä vähemmän katetta Isonkyrön siirtymisen jälkeen. Nimi oli aikoinaan vastaveto sille, kun sisämaan maakunta ehdittiin ensin nimetä Etelä-Pohjanmaaksi.

Ilkka-Pohjalaisella on nyt tilaisuus palauttaa historiallisen Etelä-Pohjanmaan käsite arkikäyttöön. Eteläpohjalainen voisi olla hyvä nimi Seinäjoen ja Vaasan yhteiselle lehdelle. Se näyttäisi suuntaa tulevaan.

Maakuntalehtien on nyt opittava samaan, mitä alueradio Yle Pohjanmaa on joutunut tekemään aina: kahden maakunnan yhteistä mediaa. Tänä vuonna Yle astui vielä pidemmälle, osin kolmen pohjalaismaakunnan yhteiseen ohjelmaan.

Tämä tietää sitä, että läheisyys ohentuu ja sävyt haalistuvat. Kun yhdistäviä tekijöitä on vähemmän, painottuvat yleiset ilmiöt ja keskuskaupungit. Paikallisten ja reuna-alueiden asioiden osuus kaventuu.

Mutta talouden lakeihin on sopeuduttava niin Ylen, Ilkan kuin Pohjalaisenkin.

1900-luvun loppu oli maakuntien ja maakuntalehtien kulta-aikaa. Ja miten hienoa aikaa se olikaan!

Silloin oli vielä maakunnan taju, jota maakuntalehti pystyi ruokkimaan. Väki pysyi kärryillä siitä, mitä tapahtui Lehtimäellä, Kortesjärvellä ja Jurvassa. Näitä kuntia ei ole enää edes olemassa.

Sukunimistä osattiin aavistella mistä päin maakuntaa ihminen tuli − Rotola-Pukkila, Yli-Mäyry tai Ala-Knaapi − ja tarkentaa, että kenenkäs likkoja tai poikia sitä ollaankaan…?

2000-luvulla kuntaliitokset aloittivat keskittymisen, lehtifuusio jatkaa nyt samaa linjaa ja mahdollinen maakuntafuusio vie sen loppuun.

Historiallisella Etelä-Pohjanmaalla on myös hyvät puolensa. Esimerkiksi sen asutusrakenne on ihanteellinen, hoksasi helsinkiläinen kirjailija Hannu Raittila kirjassaan Ulkona.

Raittila pyöräili Brysselin ympäristössä ja huomasi tiheän belgialaisen kylärakenteen toistuvan samanlaisena ja hahmottomana. Ihmiset eivät tunteneet edes naapurikyliään.

Itäisen Suomen asutusrakenteen Raittila toteaa liian harvaksi. Kaupunkien, pienempien taajamien ja tuotantomaaseudun suhde ei ole siellä terve.

Terveiksi alueiksi Raittila nimeää Varsinais-Suomen ja Etelä-Pohjanmaan. Ne muodostavat toimivan omaleimaisen kokonaisuuden, joissa taloudelliset ja kulttuuriset vaikutteet ovat virranneet satoja vuosia.

Etelä-Pohjanmaalla ei ole Turun tapaista selvää keskusta, Raittila toteaa, mutta Seinäjoki ja Vaasa ruokkivat kahdestaan ympäröiviä maaseututaajamia.

Hannu Raittilan näkemys voi olla vähän idealistinen, mutta otetaan kehut vastaan.

Ja koitetaan pitää kiinni siitä, mikä meillä on hyvää. Ei se minnekään katoa, väestöennusteista huolimatta, vaikka suunta onkin kohti miedompaa. Mutta ehkä samalla myös jotain väkevämpää?

Tags:

Etsi tunnisteilla
Arkisto