Marko Hautala: Leväluhta (2018), 230 sivua
Olin lukenut Marko Hautalalta aikaisemmin vain Kuokkamummon, joka oli oikein sujuva kauhuromaani ja otti mukavasti aiheensa vaasalaisesta Suvilahden lähiöstä. En vain erityisemmin pidä tästä kirjallisuuden lajista. Tai niin luulin, kunnes…
Myös Leväluhta on pitkään suurin piirtein odotusten mukainen tapaus. Laadukas jännäri, jonka aiheen vaasalaiskirjailija löysi nytkin läheltä, Isonkyrön Leväluhdan suokalmistosta.
Kirja alkaa nuoren äidin ihmissuhteiden kuvauksella. Miksi Meeri jättää pienen poikansa miehensä hoiviin ja muuttaa homeiseen lapsuudenkotiinsa Isonkyrön Orismalaan? Miksi Tukholmasta niinikään palannut luokkakaveri Jyri alkaa vokotella Meeriä? Huomaan seuraavani tilanteen melko verkkaista kehittymistä aivan kiinnostuneena.
Puolivälin tienoilla alan ihmetellä, kuinka kirjailija aikoo solmia eri suuntiin sojottavat nyörit yhteen. Kunnes alan ymmärtää, että solmimisen sijaan Hautala kiihdyttääkin vauhtia entisestään ja antaa asioiden hajota. Ihmissuhteiden vyyhteen kytkeytyvät Leväluhdan perimätieto, jokin outo biologinen ilmiö, Temppeliksi kutsuttu näky, death metal, lähipiirin tapot ja päähenkilön syvenevä psykoosi.
Osaan kuvitella, että tällaista kiihtyvää kierrettä voisi jatkaa 30 tai korkeintaan 60 sivua. Mutta se kestää ja etenee melkein loppuun asti. Sitten tulee lyhyt hengähdystauko, minkä jälkeen mennään taas.
Kirjojen ja elokuvien kauhu on tavannut tarkoittaa minulle keinotekoisia shokkiefektejä, mutta tämä onkin toisenlaista kauhua. Marko Hautala onnistuu tavoitteessaan, jossa kuljetaan uskottavuuden rajamailla, jossain yliluonnollisen ja luonnollisen välimaastossa. Uskottavuus syntyy mielen hallinnan pettämisestä.
Vaikuttavaa!
En osaa sanoa, onko Leväluhdassa sen syvempää sanomaa, mutta ainakin kirja on hallittu ja jopa tyylikäs. Sitäkään en tiedä, kuinka pelottavaa luettavaa tämä olisi, jos sen lukisi pimeällä. Minä aloitin maaliskuisena aamupäivänä ja lopetin illansuussa. Luin siis kevätpäivän seisauksen tienoilla koko valoisan ajan, lähinnä söin välissä. Päivä oli korona-poikkeustilan ensimmäinen sunnuntai ja sen olisi voinut viettää paljon huonomminkin.