Lestijoen lumo

Lestijoki maistuu aina vain makeammalta. Olen melonut tämän keskipohjalaisen joen yläosan vuodesta 2002 lähtien keskimäärin kerran kesässä. Niin kuin viime heinäkuussa. Oltiin liikkeellä peräti 21 hengen porukalla luontohelmi-melonnan merkeissä. Melojista kolmannes oli koskihäjyjä ja heistä viisi ensikertalaisia.

Ja mikä siellä oli taas niin mukavaa?

Ensinnäkin ympärillä oleva satumainen metsä ja sen vähittäinen soistuminen.

Ja sitten saapuminen suurelle suolle, Jatkonnevalle. En ollut uskoa silmiäni, kun tulin tänne ensi kerran. Aina vain naurattaa. Monta kilometriä kirkasta vrtaavaa vettä keskellä suota!

Kun on syöty eväitä pienessä metsikössä, Raiviolla, tullaan vielä suuremmalle suolle, Paukanevalle. Kiemurteleva joki vie kohti suon keskellä olevaa taukopaikkaa, Kanasaarta. Toin kerran tähän paikkaan kaksi suomalais-brasiliaista melojaa. He eivät voineet ymmärtää, että maan päältä löytyy tällainen paikka. Aika iloisesti yllättyneitä näyttävät nämäkin koskihäjyt.

Kypärät laitetaan tässä kohdassa päähän, koska edessä on vielä muutaman kilometrin huipentuma, ykkös- ja kakkosluokan koskijännitys. Hyvin selvittiin siitäkin. (Vepeltä tosin unohtui viimeisessä koskessa kypärä.)

Siihen se olisi tältä kesältä jäänytkin, ellei Hanna olisi sähköpostittanut:

”Hieman jäi miettimään jos pääsisi yöpymään Kanasaareen loppukesästä. Pysähtyä välillä kuvamaan mahtavalle suoalueelle. Oli monta mielenkiintoista lintua. Lipua hiljaa, nähdä kenties muutama peura ja hirvi. Popsia muutama hilla.”

Ja näin tehtiin elokuussa 2017, jolloin Kanasaaren paussista tuli 16 tunnin mittainen, mukana Hanna R, Jaana K, minä ja meidän Vilna 25 v – viimeksi Lestijoella 10-vuotiaana!

Eipä tainnut jäädä viimeiseksi Lestijoen-reissuksi!

Tags:

Etsi tunnisteilla
Arkisto