top of page

Arttu Tuominen: Vapahtaja (2023), 366 sivua

Kaiken uhallakin sanon, että Vapahtaja on paras kotimainen dekkari, jonka olen lukenut.


Uhka syntyy vain siitä, että kirjan julistaminen huippuhyväksi saattaa nostaa odotukset niin korkealle, että sen jälkeen kirja onkin pettymys. Joten lievennän: jos ajattelet ehkä lukea tänä vuonna yhden kotimaisen dekkarin, ehdotan varovasti, että se voisi olla Arttu Tuomisen Delta-sarjan viides osa. Eikä aikaisempien osien lukeminen ole tarpeen (minäkään en ole lukenut niitä).



Mutta miksi sitten kannattaisi lukea Vapahtaja?


Se kannattaa lukea siitä huolimatta, että se on melko väkivaltainen, mutta niin nämä nykydekkarit tapaavat olla muutenkin. Mutta ei tämä ole mitään itsetarkoituksellista mässäilyä. Kirjailijaa kiitetään humaaniksi, mikä on jollakin tavalla aivan totta. Hän tuntuu suhtautuvan empaattisesti oikeastaan kaikkiin kuvaamiinsa hahmoihin, ennen kaikkea asunnottomiin ja syrjäytymisvaarassa oleviin nuoriin, jotka sattuvat olemaan tämän kirjan keskeistä henkilögalleriaa ja aihepiiriä.


Toiseksi Vapahtaja tarjoaa vakuuttavimmat hypnoosin ja suggestion kuvaukset, mitkä ovat tulleet vastaani missään kirjassa. Ne liittyvät kiinteästi jopa kirjan teemaan (joka ei ole ollenkaan hengellinen).


Dekkariin tapaavat väistämättä kuulua dekkareiden kliseet ja maneerit, mutta tässä tapauksessa ne eivät oikeastaan häiritse. Yksi ärsyttävä maneeri on toiminnallinen lopputappelu tai muu kiihdytys. Tässä sekin toimii, koska sillä sen miljöönä on luontevasti Porin ehkä merkillisin piirre, Kokemäenjoen suisto. Kaiken lisäksi kiihdytys tapahtuu juuri siinä suiston osassa, Lyttylässä, jossa olen viettänyt Porin Jazz -mökkiyön joskus 1990-luvun alussa, ja käynyt vieläpä ihmettelemässä mökin omistaneen Kauko Kivelän kaivauttamaa monisatametristä juopaa! Odotin koko ajan, että juopakin tulisi vielä mukaan kuvastoon, mutta se oli sentään liikaa toivottu.


Mistä sitten tiedän, että tämä oli paras kotimainen dekkarini? Tietysti sen saamista korkeista pisteitä. Lisäksi tein viime syksynä katsauksen siihen, mikä ovat kaikkien aikojen parhaat dekkarini niiden parinsadan joukosta, jotka olen tähän mennessä lukenut. Lajeja on neljä: vanhemmat, uudemmat, pohjoismaiset ja kotimaiset. Ja tuossa viimeisessä lajissa Vapahtaja nousi nyt ykköseksi! Mahtavaa Arttu!


Anssin parhaat dekkarit/trillerit 1.1.2024

 

VANHIMMAT

 

Arthur  Conan Doyle: Baskervillen koira (1902)

Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut

Raymond Chandler: monta (1939-59)

John LeCarre: Mies kylmästä (1953)

 

 UUDEMMAT

 

Alexander McCall Smith: kaikki 23 Mma Ramotswea

Elmore Leonard: Radikaali juttu (1988)

John Verdon: Numeropeli (2010), 573 sivua

Keigo Higasino: Uskollinen naapuri (2011)

Anthony McCarten: Kaksi tuntia aikaa kadota (2023)

Colleen Hoover: Verityn varjo (2018)

 

POHJOISMAISET

 

Christian Jungersen:  Poikkeus säännöstä (2004), 675 sivua

Leif G.W. Persson: kaksi (2007 ja 2010), 703 ja 525 sivua

Sofie Sarenbrant: Kuoleman kintereillä (2010)

Liza Marklund: Uutispommi (1998)

Arnaldur Indridason: Menneet ja kadonneet (2010)

Camilla Grebe: Varjokuvat (2018), 461 sivua

 

 KOTIMAISET

 

Arttu Tuominen. Vapahtaja (2023), 366 sivua

Paavo Haavikko: Barr-niminen mies (1976), 144 sivua

Ari Wahlsten: Lumimies (2016), 262 sivua

Hannu Vuorio: BÄNG! (2020), 204 sivua

Eppu Nuotio: Paine (2010), 285 sivua




Comments


Etsi tunnisteilla
Arkisto
bottom of page