Maailma Hurmeen mukaan

Juha Hurme tekee romaaneille aivan mitä haluaa, ja se on ihan oikein.

Eihän Finlandia-voittaja Niemi mikään romaani ole, vaan omatekemä tietokirja siitä, miten Niemestä tuli Suomi. Epämuoto antaa kirjoittajalle vapaat kädet huomautella mitä mieleen juolahtaa, millä tyylillä tahansa. Yleensä huomautukset ovat osuvia ja historian kerronta hämmästyttävän monipuolista.

Eniten minun maailmankuvaani mullisti Niemen kuvaus kalevalaisesta runonlausunnasta. Olin pitänyt sitä lähinnä alustana Lönnrothin neroudelle. Hurme todistaa runoilun olevan puolitoistatuhatta vuotta pitkä jatkumo, jolla Niemen väki piti itsensä järjissä pitkien kaamosaikojen yli. Eikä siinä kaikki, vaan runojen opettelu ja kehittäminen antoi Hurmeen mukaan ratkaisevan kilpailuedun, jolla myös Suomen kansa ja kieli pärjäsi eloonjäämisen taistossa.

Kirjan loppupuoli ei vakuuta niin paljon. Onhan siinä työtä ja osumia, mutta aivan kuin Hurme hieman hätäilisi maalin eli Suomen sodan lähestyessä.

Hurmeen edellinen kirja, Nyljetyt ajatukset (2014), on vielä herkullisempaa romaanimuodon hyväksikäyttöä. 2000-luvun paras kotimainen kirja! Toiseksi paras kotimainen romaani heti Alastalon salissa jälkeen! Ainakin, jos mittarina käytetään ääneen huutomerkkien tai nauramisen määrää (niin kuin käytetäänkin).

Jutun juoni on yksinkertainen: Aimo ja Köpi soutavau kolmessa viikossa Kustavista Hailuotoon. Hän, joka ei ole soutuvuorossa poimii muististaan, povitaskustaan tai matkatavaroistaan loputtoman määrä lähdeteoksia, joista lainaa tarkkoja sitaatteja.

Eniten esitelmöidään kirjallisuudesta ja toiseksi eniten musiikista, aina esimerkkien kautta. Ja mitä esimerkkejä! Kymmeniä ja satoja! Omista supersankareistani tulevat kunnolla kehutuksi Volter Kilpi, Samuli Paulaharju, Frank Zappa ja Bob Dylan. Uuteen valoon asettuvat esimerkiksi Eino Leino, Kari Peitsamo, Martti Innanen ja Radiopuhelimet. Ehdottomasti tutustuttavien listalle nousevat ainakin Eric Lindström, John Fahey, David Axelrod ja Matti Hälli.

Täydellisestä taideteoksesta jää puuttumaan vain se, että soutajat matkaisivat kajakeitse. Nyt Aimo ja Köpi joutuvat kiskomaan paattia vuorotellen selkä menosuuntaan, jolloin se toinen saa paljon suuremman suunvuoron. Melonta olisi dialogisempaa. Mutta se ei juuri haittaa, kun käynnissä ovat toinen toistaan uljaammat taiteenfilosofiset monologit. Henkeäsalpaavan jännittävät! Tästä on kirjassa kyse: kun kertoja hurmioituu mistä tahansa, haluaa lukija löytää sen saman hurmion lähteen.

Etsi tunnisteilla
Arkisto