Oppitunti linja-autossa ja luentosalissa (Ilkan kolumni 23.1.2019)

Sain kesällä 1983 vaikuttavan oppitunnin journalismissa.

Olin Ilkan kesätoimittaja ja köröttelin linja-autossa Lapualta kohti Seinäjokea. Eteeni istui kaksi pikkupoikaa, joista isompi alkoi lukea aamun Ilkkaa pikkuveljelle. Seurasin jännittyneenä, mikä poikia kiinnosti.

Ei etusivu, ei urheilu, eivät edes sarjakuvat. Minun päivän juttuani he eivät vilkaisseetkaan. Sen sijaan isoveli tavasi ääneen kaikki yhden palstan rikosuutiset: Nuo-ri mies pa-hoin-pi-del-tiin lau-an-tai-na Kauhavalla.

Pikkuveli istui koko matkan hiiskumatta paikallaan.

Minun ei tarvinnut miettiä, mikä rikoksissa kiinnostaa, kun tein parikymmentä vuotta myöhemmin sata rikosjuttua Poliisi-TV:seen.

Samana vuonna 1983 istuin lakimiesetiikan luennoilla yliopistossa. Oikeustieteen tohtori Jukka Kemppinen opetti, että rangaistuksia jaetaan kahdesta syystä: 1) koska on rikottu (quia peccatum est) ja 2) että ei rikottaisi (ut ne peccetur).

Edellistä kutsutaan oikeustieteessä erityisestävyydeksi, jälkimmäistä yleisestävyydeksi.

Ongelma on, että erityisestävyydestä seuraa lähinnä haittoja. Rangaistus ei vaikuta yksilöön niin kuin pitäisi.

Sen sijaan yleisempi pelote toimii. Kaikkein eniten pelätään käräjäoikeuteen joutumista. Siksi kriminaalipolitiikka nojaa lähinnä yleisestävyyteen.

Tätä ajatusta on välillä vaikea puolustaa. Maahanmuuton huippuaikana osa Facebook-kavereista kirjoitteli niin levottomia, että en jaksanut enää edes yrittää.

Pari vähän maltillisempaa kriitikkoa pidin mukana, että mielipiteiden tuokaan laita ei jäisi vieraaksi. Nyt päivitykset ovat heidänkin seinillään sitä luokkaa, että hirvittää.

Olen viime päivinä ollut erityisen onnellinen siitä, että vallan kolmijako-oppi toimii Suomessa. Lain säätäminen, soveltaminen ja toimeenpano erotetaan toisistaan.

Pääosa kansanedustajista on onneksi maltillisia ja valistuneita. Rangaistuksia jakaa lainoppinut lain ja harkintansa perusteella oikeudessa, ei kansantuomioistuin somessa. Rikosseuraamusvirasto hoitaa loput.

Rikollisuus kiehtoo ja kauhistuttaa. Iltapäivälehtiä se myy irtonumeroina. Muu media voi kertoa rikoksista maltillisemmin.

Malttiin on syytä, sillä hulluja riittää maailmassa. Yhden häiriintyneen ihmisen tihutyö voi pitää päiväkausia hyppysissään puolta maailmaa. Siitäkin täytyy kertoa, mutta vähempi riittäisi. Ainakaan nimeä ja kasvoja ei tarvitsisi näyttää.

Harry Martinson kuvitteli 1950-luvulla Aniaran, jonka kaikkitietävä Miima, internetin esiaste, luhistui maailman pahuuden edessä. Eipä sitä oikein tahdo kestää nytkään.

Yöreissut Poliisi-TV:n reportterina veivät viimeisenkin hohdon rikosten maailmasta. Poliisi tulee keskelle huuruista vyyhtiä, jossa ei ole yhtään selvä, kuka on rikollinen ja kuka uhri. Ei mene niin kuin elokuvissa.

Tags:

Etsi tunnisteilla
Arkisto