Haahtelan koukussa (kirjabloggaus 7.8.2019 anssinkirjat.wordpress.com)

Kaksi kertaa kadonnut on Joel Haahtelan esikoisromaani. Tällä kirjalla hän ylitti Otavan julkaisukynnyksen 26-vuotiaana lääketieteen kandidaattina. Ei ihme, sillä kirja on huolellisesti kirjoitettu, hyvin hauska, mielikuvituksellinen, surrealistinen, paikoin kafkamainen ja kaiken lisäksi palkitseva juoniromaani.

Lolita katseli naista. Naisen jalat olivat ristissä. Pöydällä oli myös veistos, jonka heti näki designeksi. Nainen oli esine. Avara huone oli sisustettu naisella, hänen jakkupuvullaan, Cartierin kellollaan, kenkiensä muodolla, neuroottisuudellaan, kaulakorulla, jonka sisällä oli mustahiuksisen rakastajan valokuva. Kaikki oli niin ajatonta.

Hienointa on kuitenkin se, että Haahtelan muut kirjat ovat vielä tätä avausta parempia. Esikoinen on liian täyteen pinnistelty, turhan runsas yksityiskohdista, tiheä verkosto asioita, jotka viittaavat toisiinsa ja joilla saattaa olla jotain merkitystä. Lukija ilahtuu ideoiden runsaudesta, mutta myös hengästyy niiden määrästä.

On upeaa huomata, että myöhempien kirjojen hallittu arvoituksellisuus ei olekaan itsestään syntynyt asia, vaan harkittu ja tekemisen myötä löytynyt tyyli. Muissa kirjoissa on sopivasti kuulaita päiviä (millä esikoinen alkaa), sattumia, kohtaamisia, katoamisia, melkein löytymisiä, outoja persoonia, rakkauden kohtaloita ja vihjailevia arvoituksia.

En tiedä, olisinko löytänyt Haahtelaa tämän esikoisromaanin perusteella. Ehkä en. Mutta nyt kun se oli seitsemäs lukemani Haahtela neljän kuukauden aikana, pystyin toteamaan: näin aloitti ja tästä kehittyi tämä hämmentävän taitava kirjailija. Saattaa olla, että tämä havainto vähän vähentää Haahtelan kirjojen salaperäistä viehätysvoimaa, koska kyse on näköjään osin tekniikasta. Siitä huolimatta ajattelin lukea tänä vuonna myös loput neljä Joel Haahtelan romaania, sillä loistavan tekniikan lisäksi ne tarjoavat suurta lukunautintoa ja kiinnostavaa ajateltavaa.

– Viiksetön mies ei tee minuun minkäänlaista vaikutusta, Lolita sanoi.

– Minulla oli ennen viikset. Leikkasin ne pois.

– Sääli.

– Ehkä pitäisi taas kasvattaa?

– Olen vakaasti sitä mieltä.