Margaret Atwood: Testamentit (2019), 585 sivua


Jos olisin aivan tylsä, sanoisin tätä kirjaa naisten seikkailuviihteeksi, TV-sarja Handmaid's Talen toiminnalliseksi jatko-osaksi.

Kaamea Gilead, mistä Orjattaresi (1985) kertoo vähitellen ja kutkuttavan viitteellisesti vihjaten, kirjoitetaan Testamenteissa (2019) 15 vuotta myöhemmin aivan auki. Testamentit on kuin mustavalkoinen satu, jossa kaikki kääntyy aivan ennalta-arvattavasti parhain päin, melkein kuin tyttö-, poika-, nais- ja mieskirjoissa (Enid Blytonin, Jane Austenin ja Alistair McLeanin tapaan).

Toisaalta tämä on nautinnollista totalitarismin myyräntyön kuvausta ja hallittua kirjailijantyötä, mutta samalla Atwood vaikuttaa antaneen periksi TV-sarjan faneille ja heidän tavalleen katsoa maailmaa. (En tosin ole kovin uskottava tässä väitteessä, sillä en ole vielä katsonut yhtään TV-sarjaa, tätäkään.)

Mutta koska en myöskään tunnusta olevani täysin tylsä, myönnän kirjan suuret ansiot. 80-vuotias kirjailija pitää luomansa dystooppisen maailman yksityiskohtia myöden hyppysissään ja näyttää aika uskottavasti, minkälaiseen kehitykseen se lopulta kaatuu. Täti Lydian laskelmoivan hahmon kehitys systeemin ylimmäksi vartijaksi ja samalla salaa sen tuhoajaksi on hyvin vaikuttava. Gileadin maskuliinisen teokratian kuvaus pysyy hätkähdyttävänä kuvitelmana, koska se on karmeasti aina vain täyttä totta. Paikoin se tuo mieleen Trumpin Yhdysvallat, monilta osin Neuvostoliiton synkimmät ajat, pelottavasti Pohjois-Korean nykypäivän ja ikävästi islamilaisen vallankumouksen taantumukselliset yhteiskunnat. Molemmat kirjat tarjoavat väkevän ja tarpeellisen rinnastuksen näiden valtioiden kehitykseen.

Mutta haluaisko Atwood herättää hiljaa myös tämän ajatuksen: ei kai edes kanadalainen vapaamielinen postmoderni demokratia sentään ole kaiken hyvän mittapuu? Ei kai Atwood sentään niin taitava ole? Ei kai?

Etsi tunnisteilla
Arkisto