Lähimatkailun maaginen imu (Ilkka-Pohjalaisen kolumni 15.2.2020)

Liikenne on niin vilkasta, että lapset on vietävä kouluun autolla.

Noin kuuluu Markku Envallin ovela aforismi. Sille on sukua Facebook-kavereiden tämän talven suosikkiparahdus: En kestänyt enää lumettomuutta, vaan varasin lennon Lappiin.

Molemmat lausujat ratkaisevat oman pulmansa, mutta pahentavat samalla juuri sitä ongelmaa, jota lähtevät pakoon autolla tai lentokoneella.

Parasta olisi, jos pystyisimme nauttimaan lähimatkailusta.

Avuksi tulee filosofi Timo Airaksinen, joka paljastaa paikan hallinnan maagisen kaavan: paikka on paikka. Jossain on pakko olla joka tapauksessa.

”Jos haluan oikein seikkailla, menen kotiin Vaasaan, lainaan velipojan autoa ja ajan Vaskiluodosta Sundomin lahden sillan yli Sundomiin. Siellä ajelen ympyrää, kunnes palaan samaa reittiä kotiin. Sen paremmaksi matka ei käy missään. En oikeastaan näe mitään eroa Sundomin ja Uuden Seelannin rantojen välillä”, Airaksinen kirjoittaa kirjassa Elämänhallinnan haaste.

Antti Tuuri vastasi samaan tapaan, kun häneltä kysyttiin syitä lentämisen lopettamiseen. ”Olen jo maailman nähnyt. Euroopassa riittää katselemista ja Suomessakin, ja totta puhuen Pohjanmaassakin, ja jopa Kauhavalla on teitä, joita vielä tähän ikään en ole kulkenut.”

Robert Louis Stevenson vei ajatuksen pisimmälle. Hänen mukaansa ikävä paikka erottaa mestarin kisälleistä. Viisas ihminen voi asua missä montussa tahansa, sillä hän löytää arvoja ympäristöstään.

Lähdimme etsimään arvoja lähiseudulta kesällä 2016, kun Vaasan kanoottikerholaiset opastivat Kyrönjoen koskihäjyt Mikkelinsaarille. Se oli maakuntien suurimpien melontaseurojen historian ensimmäinen yhteinen retki.

Meloimme kolme päivää uljaissa maailmanperintömaisemissa ja palasimme Kaukaluotoon isossa aallokossa. Mahtava 60 kilometrin reissu, salaisia laguuneja ja maagisia jatulintarhoja.

Paluumatkalla kehaisimme isäntiämme: olette te kovia kavereita, kun kynnätte kajakeilla merta, vaikka tuuli puhaltaa yli 10 metriä sekunnissa! Merenkävijät vastasivat: tehän vasta häjyjä olette, kun koluatte kajakeilla kivisiä koskia!

Samasta vekottimesta puhuttiin, mutta ymmärrys kasvoi puolin ja toisin, varmaan arvostuskin.

Mikkelinsaarilla lupailtiin kutsua lajitoverit vastavierailulle, kun saadaan ensin pystytettyä yksi melontakeskus Seinäjoelle.

Siellä se nyt seisoo Kyrkösjärven rannalla, 150 000 euron hankkeella kökittynä. Melontalaiturilta alkaa 20 kilometrin järvielämysreitti, joka kertoo tekojärven ja luonnon ihmeistä.

Yksi nähtävyyksistä ovat kelluvat turvesaaret, joita syntyy Kyrkösjärvellä aina vain. Niille on pystytetty kyltit ja annettu nimetkin, kuten Kyrköönen, Seilanti ja Uusi-Seilanti. (Huom Airaksinen: vain yhden kirjaimen ero Uuteen-Seelantiin!)

Eikä mitään virnuilua siellä rannikolla. Teidän UNESCO-saaristonne kohoaa vaivaiset seitsemän millimetriä vuodessa, kun meidän turvesaaremme voivat kellua kadoksiin yhdessä yössä. Siinä sitä vasta magiikkaa onkin.