Ihannekaupunki on kohta valmis (Ilkka-Pohjalaisen kolumni 26.9.2020)


Mielikaupunkini alkaa vihdoin valmistua. Jo oli aikakin, sillä olen rakentanut sitä 40 vuotta, opiskeluajan kesämatkoista lähtien.

Kaupunkisuunnittelu on vaikea laji, joten olen koonnut kaupunkini pienistä paloista sieltä ja täältä. Mutta että tulos ei olisi sillisalaattia, otin teemaksi rannikon pienet puukaupungit.

Nyt on aika julkistaa ihannekaupunkini.

Keskiaikaisen asemakaavan ja kumpuilevan pinnanmuodon poimin Porvoosta. Sieltä pääsevät mukaan myös 600-vuotias kivikirkko, vanha Raatihuone, mukulakivinen tori ja jokimaisema rantamakasiineineen.

Merellisen rantamiljöön haen Hangosta, josta löytyy hienoja hiekkarantoja ja hiidenkirnujen täplittämiä kallionkupeita.

Viime kesän tuliaisena tuon idyllisen vierasvenesataman Nauvosta.

Naantalista tulee maaston laaksomaisuus ja satamassa vieri vieressä seisovat puiset rantaravintolat.

Raumalta otan puukortteleiden runsauden: 270 vanhaa kiinteistöä, joissa asuu parituhatta ihmistä. Samassa kaupassa tulevat Kontion kahvilan vaniljamunkit.

Pohjanmaalta löytyy hienoja paloja mielikaupunkiini.

Kristiinankaupungista mukaan mahtuvat Ulrika Eleonoran kalteva kirkontorni, kesäravintola Pavis, Kanuunakallio ja merellinen saaristo.

Kaskisista haluan sijainnin saarella, jonka voi kiertää parissa tunnissa kajakilla.

Pikkuruisen Café Brostuganin poimin Uudestakaarlepyystä, Lapuanjoen ylittävän sillan päästä. Samalla vaivalla tuon sieltä joen ja kirkkosillan.

Raahesta otan erikoisen keskusaukion.

Isommista kaupungeista haen mausteeksi Vaasan kauppahallin, Pietarsaaren Koulupuiston ja Kokkolan kanavat.

Koska haluan kaupunkiini myös maan kapeimmat kadut, etsin paikat vielä Naantalin Raatihuoneenkadulle, Rauman Kitukrännille ja Kristiinankaupungin Kissanpiiskaajankujalle.

Siinä se on, Porakrispyy!

Nyt kun mielikaupunkini on valmis, haluaisinko muuttaa sinne? Varmasti, jos moinen helmi olisi oikeasti olemassa. Mutta koska se on utopiaa, jatkan kaupungin viimeistelyä turistina.

Nuorena oli haave asettua puutaloon vesistön äärelle, mutta elämä on opettanut realismia. Niinpä koti on ollut jo 30 vuotta tiilitalossa vedenjakajavyöhykkeen päällä Seinäjoen Hyllykalliolla.

Ihmisen on hyvä olla siellä, missä on kotiseutu. Eikä kotiseutu rakennu vain taloista ja kaduista, todistaa Italo Calvino romaanissaan Näkymättömät kaupungit:

”Ei kaupunkia ole tehty materiasta, vaan tilan ja menneiden tapahtumien välisistä suhteista. Kaupunki on kasvanut useista ensimmäisen nykyään selvittämättömän suunnitelman päälle kasvaneista kaupungeista.”

Siksi jopa nousukaskaupunki Seinäjoki tuntuu omalta, vaikka sen nykyistä sielunmaisemaa muotoilevatkin puretut talot, historiasta putsattu kolkko tori ja pellolle noussut kauppakeskus. Mutta löytyy Seinäjoelta onneksi myös ilon aiheita ja kerrostumia.

Kannustan oman mielikaupungin kokoamiseen nyt, kun siihen on vielä aikaa! Vuoden päästä meillä voi olla jäljellä enää armoton kiire ja hirmuinen korona-ajan nostalgia.

Tags:

Etsi tunnisteilla
Arkisto